Gongi soi. Ensimmäinen erä....aloitin tutusti nopeaa vasenta suoraa lyöden ja liikkuen iskujen alta pois. Kaksikymmentä sekuntia oli ottelusta kulunut, kun selkäni kosketti kehäköysiä ja KALEVA SAMPILA kehätuomarina ilmoitti; "Seis, Piitulainen, huomautan, älä käytä köysiä hyväksesi." Okei, pelin henki oli selvä. On parempi, etten kosketakkaan köysiä missään vaiheessa vaan liikun ympäri kehää niin vimmatusti. Koko ottelu oli helppo, sillä RAIMO PAAJANEN huolimatta korkeammasta iästään ja valtavan paljon suuremmasta kokemuksestaan oli paljon hitaampi minua ja pystyin liikkumaan koko ajan alta pois eikä tarvinnut edes
vahingoittunutta oikeata kättä käyttää. Voitin ottelun ja mestaruuden sarjassa 60 kg selvästi 5-0, mutta sitäpä ei osa yleisöstä hyväksynytkään, sillä ilmeinen pettymys, kun en kokenutkaan tappiota, täytti heidän mielensä ja valtava vihellyskonsertti sekä mekastus alkoi. Palasin pukuhuoneeseen mestarina raivoisan metelin ja herjojen saattelemana, mutta veisasin siitä viis, sillä tunsin saavuttaneeni jälleen yhden tavoitteen, jonka olin itselleni asettanut. Helpotus siitä, että en ollut pettänyt enkä häpäissyt isäni ja ystävieni luottamusta oli suuri,
mutta mitään valtavan onnen huumaa en pystynyt tuntemaan, sillä olin näiden kolmen päivän aikana kokenut niin paljon ja oppinut tuntemaan myös sen puolen yleisöstä, joka koko sielullaan toivoi häviötäni, ja näin nyrkkeily oli muuttunut minulle enemmän kuin urheilutapahtumaksi. Siitä oli tullut minun kuvani, jonka näkyvissä olevan puolen oli oltava menestyvä hymyilijä ja ennen kaikkea voittaja. Kuvan toisella puolella tuli usein väsymystä, pettymystä, yksinäisyyttä, pelko epäonnistumisesta ja tappion tullessa kaiken romahdus maailman silloin pirstoutuessa säpäleiksi.... Juuri tämän kuvan toisen puolen suuri osa ihmisistä olisi halunnut nähdä. Pahimmankin tappion tullessa tielleni yritin piilottaa sen nauruni ja hymyni taakse, mutta nyt kun näistä asioista on vuosikymmeniä, pystyn kertomaan ja paljastamaan, mitä sisimmässäni tapahtui, Eräs vanhempi toimittaja ystäväni kerran analysoidessaan minua kirjoitti "Harrilla on taito kätkeä itkunsa ja pettymyksensä naurun kyynelten taakse".....
Illalla kävin Marian sairaalassa, jossa oikea käteni kuvattiin ja pantiin lastaan. Seuraavan päivän aamuna oli mielenkiintoista lukea päivän lehtien kommentit. Melkein kaikki lehdet olivat yksimielisiä siitä, että voitin selvästi eikä meluun ollut mitään aihetta, mutta jälleen vasemmistolehdet jatkoivat linjaansa ja kirjoittivat minun voittaneen väärin mestaruuden ja tehneen jopa kehässä kaikkea muuta, mutta ei nyrkkeilleen. Sitä on jo vaikea ymmärtää, kun poliittinen suuntaus määrää otteluselostuksen toisen suuntaiseksi, kuin mitä oli tapahtunut kehässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti