Onkohan elämässä suurempaa onnea kuin voida tuottaa lähimmäisilleen aitoa iloa, niin kuin nytkin, kun katsoin valmentajaani ja isääni seisoessani keskellä kehää odottaen tuomion julistamisseremoniaa . Hän säteilee onnesta ja tyytyväisyydestä valtava joukko ihmisiä ympärillään ja tyytyväisyys näkyy vielä tänäänkin valokuvissa, lehtikuvissa, joita silloin salamavalot räpsähdellen otettiin. Pukuhuoneeseen päästyämme sinne ryntää INGEMAR JOHANSSON hymy kasvoillaan: "Jättefint, Harri" sanoo INGO ja rutistaa kättäni ja kysyy faijalta, olisimmeko jo joulukuussa valmiit nyrkkeilemään Göteborgissa toisen ottelun? Minäkö valmis... totta kai! Minähän olin pelännyt sydän pakahtumaisillaan, ettei toista ottelua ehkä tulekaan, jos minut tyrmättäisiin. Äitini tuli pukuhuoneeseen, halasimme, pussasimme ja perhe PIITULAINEN oli ikionnellinen. Faija lähti soittamaan Helsinkiin pikkusiskolleni ANNELLE, joka jännitti varmasti kovasti, miten ottelussa oli käynyt. Lehtiväkeä kävi pukuhuoneessa. Kysymyksiä, valokuvia, onnitteluja. Voittajan osa - mainetta - kunniaa.... Kuitenkaan kyseessä ei ollut mikään suuri urheilusaavutus, vain minulle ehkä tärkein tapahtuma mitä on ollut ja tulee olemaan. Mutta julkisuuden sirkus oli kyllä melkoinen johtuen varmaankin hiukan kiistanalaisesta nyrkkeilyurastani, legendaarisesta isästäni ja nuoresta iästäni. Olin todella saamassa nimeni näkyvästi julkisuuteen, mikä olikin kyllä koko ajan ollut tarkoituksenani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti