Sain odottaa hyvin pitkään unta viimeisenä muistikuvana kauhunäky minun valuessa kanveesille mustan vastustajani tainnuttamana. Mutta aamulla 11.11.1966 kello 7.00 aamuherätyksen tullessa pomppasin ylös tietäen sillä sekunnilla, että tänään on se päivä, jolloin taas punnitaan, minne olen menossa. Varjonyrkkeilin heti koettaen, olenko herkässä ja nopeassa kunnossa. Yleensä nyrkkeilijä tuntee ottelupäivän aamuna, ettei lyönnit oikein lähde. Niin tuntui tietysti nyt minustakin. En juonnut vielä aamukahvia enkä syönyt mitään, sillä painoni olisi tunnin päästä alkavassa punnituksessa oltava 62,0 kg. Auto haki meidät hotellista
ammattilaisurani ensimmäistä vaihetta, punnitusta varten. Punnituksessa näkisin myös vastustajani, muut nyrkkeilijät ja INGEMAR JOHANSSONIN! Ravintola Ambassadörin edessä parveili jo kymmeniä ihmisiä. Ovella oli iso taulu, joka kertoi ammattinyrkkeilijöiden punnituksen tapahtuvan täällä sisäänpääsymaksu 15 kruunua. Voi hurja, punnitustilaisuuskin oli myyty! Sisällä Ambassadörin juhlasalissa oli vaaka jo asetettu valmiiksi esiintymiskorokkeelle. Paikalla oli paljon nyrkkeilyväkeä, jotka kaikki tuntuivat muistavan isäni ja halailivat ja kättelivät häntä. Isäni tietysti esitteli minut sanoen: "Minun poikani". Ja näin, kuinka hieno ja suuri hetki se oli isälleni, ja toivoin voivani olla sen arvoinen. Sitten vihdoinkin tapasin INGON ja hän oli ensi hetkestä lähtien lämmin, hymyilevä ja iloinen nyrkkeilykaveri. Hän vastaili suomalaisten lehtimiesten kysymyksiin minua koskevista suunnitelmista pyöreästi, varmastikin epäröiden, koska INGO ei ollut nähnyt minun koskaan nyrkkeilevän, ainoastaan kuullut jotain juttuja, joten varmasti hänkin oli utelias näkemään. mitä illalla tapahtuu? Painoni oli 61,5 kg. Odotin vastustajani tuloa verhon takaa. Sieltä tuli jäntevä, leveäharteinen ja musta PIERRE THOMIAS. Katsoin hänen selkäänsä, joka oli hyvin voimakas. Lyö varmasti kovaa, ajattelin, mutta jalat olivat hyvin hoikat, mikä saikin faijan sanomaan: "Sillä on heikot jalat". Tämä tarkoitti, ettei vastustajani olisi varmastikaan mikään loistava liikkuja kehässä, mikä antaisi minulle sen edun, että voisin ainakin "tanssia" karkuun. Tämän tilaisuuden jälkeen hotellissa oli lääkärintarkastus. Nyrkkeilijöiden kunto tarkastetaan aina ennen ottelua ja näin koetetaan estää ennakolta, ettei turhia vahinkoja pääsisi sattumaan. Tämän jälkeen alkoikin pitkä, hiostava ja lohduton päivä, jolloin odotin illan koittavan ja sen hetken tulevan, joka ratkaisisi tulevaisuuteni nyrkkeilijänä. Jälleen ristin käteni monta kertaa pyytäen voimaa ja rohkeutta voittoon. Iltapäivällä kello kahden aikaan kävin syömässä, mutta minulla ei ollut poikkeuksellista kyllä lainkaan nälkä. Kävelin tunnin ruokailun jälkeen ja käveltyäni koetin nukkua hiukan. Välillä olin vähän aikaa jonkinlaiseen horrokseen vaipuneena ja välillä pomppasin ylös koettaen irtoaako lyönnit. Mitä kello on? Neljä. Voi helvetti, vielä kolme tuntia. Sänkyyn. Ylös. Mitä kello on? Viisi. No, voi... Vielä kaksi tuntia. Piinaa... piinaa... Kohta on edessä kova paikka. Koeta klaarata, olethan aina isotellut, kuinka hyvä olet....Olethan halunnut ammattilaiseksi... Siinä on, koeta klaarata nyt....
Tähän tapaan ruoskin itseäni henkisesti valmistautuessani yksin hotellihuoneessa tärkeimpään otteluuni, jossa ei ollut panoksena mitään suurta urheilusuoritusta, mestaruutta tai mitalia, vaan panoksena oli nyrkkeilyurani ammattinyrkkeilijänä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti