Neljän kuukauden turhautumisen jälkeen, luettuani lehdistä minusta ikävään sävyyn kirjoitettuja juttuja: "Miksi ett nyrkkeile - elätkö vaimosi siivellä" tapaan, allekirjoitin huhtikuussa 1970 ottelusopimuksen nousevaa englantilaista komeettaa JOHN. H. STRACEYTA vastaan 21.4.1970 Lontoon ROYAL ALBERT HALLISSA tapahtuvaan otteluun. Syöttinä vielä oli, voittoisa ottelu toisi mahdollisuuden otella Kapkaupungissa. Oli virhe lähteä tulevaa välisarjan Euroopan ja Maailmanmestaria vastaan, joka oli isokokoisempi sekä vahvempi ja jolla oli todella kova lyöntivoima. En voi selitellä tätä ottelua enempää, voin vain todeta, että kolmessa ensimmäisessä erässä JOHN-boy löi minua kuin vierasta sikaa ja kävin viidesti kanveesilla ja mietin, mitenkähän paljon ihminen kestää selkäsaunaa....
Mutta päätin, etten periksi anna, vaikka henki menisi.... selvittyäni kolmesta ensimmäisestä erästä ottelu muuttui hiukan järkevämmäksi minun kannaltani ja kolmen seuraavan erän aikana pysyin pystyssä ja löimme kilpaa, minä hiukan häviöllä koko ajan. Kuudennen erän jälkeen tauolla faija kehotti taistelemaan ja ottamaan sen hurttihuumorin taas jostakin.... Ennen seitsemännen erän alkua kehätuomari kysyy faijalta jotakin... "ALL RIGHT, ALL RIGHT", vastasi faija. Ja kun gongi kumahtaa erän alkamiseksi näyttää kehätuomari, että ottelu on keskeytetty....
Kaksi erää vähemmällä saan fyrkat tänään, livahtaa ajatus mieleeni. Ottelu on ohi. Ollaan tulkinnasta mitä mieltä tahansa, olisinko voinut jatkaa vai en, niin ottelu oli ollut valtava - kova kuin mikä... Olisin hävinnyt ottelun joka tapauksessa , enkä usko että olisin pystynyt yllättämään JOHN-boyta kahdessa jäljellä olevassa erässä, joten tähän oli tyytyminen. Olisin antanut vaikka henkeni tässä ottelussa ja enempään en pystynyt. Toinen tappio 21 ottelua käsittävällä urallani oli tosiasia....
Ei auttanut, vaikka yleisö huutomyrskyin saatteli minut pukuhuoneeseen. Ei auttanut, vaikka illan promoottori MIKE BARRET tuli ja sanoi: "Sinulla on suuri taistelijan sydän". Ei auttanut vaikka JOHN H. STRACEY tuli, halasi ja sanoi: "Olen aivan poikki".... Olin hävinnyt, hävinnyt jo toisen kerran... Päätäni särki armottomasti ensimmäisen kerran koko urani aikana. En puhunut faijalle mitään vaan ehdotin, että palaisimme kävellen takaisin hotelliin. Ajattelin, että ehkä raitis ilma auttaisi. Kävelimme hiljalleen läpi Lontoon. Minä lyötynä kuunellen puolella korvalla faijan jutustelua, lohduttelua, rohkaisua, ettei tämä nyrkkeily tähän päättyisi.... Tällainen tulee aina joskus jokaisen kohdalle... Päänsärkyni lakkasi. Onneksi, sillä ehdin jo pelätä, olisivatko nuo JOHN STRACEYN iskut olleet liikaa päälleni....Unettoman yön jälkeen, jonka aikana mietiskelin, ollako vai eikö olla, nyrkkeilijä nimittäin, tuli aika lähteä takaisin stadiin. Seutulan lentokentällä jouduin valokuvattavaksi ja haastateltavaksi - minkälainen on mielialani nyt? Ilta-Sanomien ulkomainokset tulivat taas vastaan lehtikioskien seinillä, mutta nyt niiden teksti sai minut häpeämään: "Piitulainen piestiin Lontoossa", "Piitulainen iskettiin ottelukyvyttömäksi", ja olipa tietenkin pari lehtijuttuakin, esimerkiksi: "Niin kuin olen aina sanonut, niin eihän Harri Piitulainen ole mikään nyrkkeilijä". No olisiko tätä voinut selvemmin sanoa....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti